2021

Vartiainen, Marjo

Väitöskirjassani keskityn yhden klassikon, Friedrich Nietzschen (1844–1900), ajatuksiin. Tutkimusmenetelmäni on hermeneutiikka, koska filosofian historia avautuu meille klassikoiden tekstien kautta. Rakennan hermeneuttisen kehäni ja horisonttini väitöskirjani luvuissa kaksi ja kolme. Nietzsche ei hyväksynyt Platonin idealismia sen sijaan häntä kiinnosti antiikin tragedia ja mysteerioppi. Mysteeriopin mukaisesta olevaisen perimmäisestä ykseydestä filosofoivat miletoslaiset naturalistit. Nietzschen filosofian keskeinen käsite tahto valtaan on ykseys ja ikuinen paluu on puolestaan moneus. Tragediassa ilmenee moneuden vastakohtaisuus. Luonnon muutos ja meidän henkisyytemme ovat vastakohtaisia. Ikuisen paluun pitäisi olla siis itsessään vastakohtainen. Tässä kohdin Nietzsche kuitenkin käyttää kahta käsitettä, jotka on sisällytetty ikuisen paluun käsitteeseen suomenkielisessä kirjallisuudessa. Nietzsche puhuu ikuisesta paluusta ja ikuisesta hetkestä. Sen sijaan vallantahto ei ole millekkään vastakohtainen, vaan se on ristiriidattomuuden periaate. Tutkimukseni keskeinen tulos on, että Nietzsche soveltaa dialektiikkaa. Ensinnäkin Nietzsche käsittelee ennalta määrättyä ja epävakaata totuutta. Toiseksi hän tuo esille loogisen ja dialektisen totuuden välistä eroa. Lisäksi hän esittää, että tosi-epätosi on erilainen vastakohta kuin oikea-väärä. Dialektiikkaa ja totuutta käsittelen tutkimuksen luvussa neljä. Viidennessä luvussa keskityn Nietzschen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan keskeistä olemuksessamme on uskonnollisuus. Nietzsche tunnetusti ei ole minkäänlaisen hyve-etiikan kannattaja, vaan hän suorastaan moittii normatiivisuutta. Kuitenkin hän tulee esittäneeksi ihmisihanteen. Nietzschen paradoksi voidaan muotoilla seuraavasti: hän ei pyri esittämään hyve-etiikkaa vaan hän esittää, millaisia olemme voidaksemme vaatia toisiltamme, millaisia meidän pitäisi olla. Näin eettisyys sisältyy Nietzschen tiedon ja totuuden määritelmään.