Tämä hanke perusteellisesti uudelleenarvioi ajattelua ihmisen sielusta varhaiskeskiajan (n. 400-900) latinankielisessä traditiossa. Käsitykset sielusta olivat keskeisiä keskiaikaisessa ajattelussa ihmisen luontoa ja psykologiaa koskien, ja yksilön sielun kuolemattomuus oli keskeinen oppi keskiajan uskonnossa. Varhaiskeskiaikainen ajattelu sielusta muodostaa pohjan näiden kysymysten paremmin tunnetuille käsittelyille sydänkeskiajan skolastiikassa. Tutkimus perehtyy siihen, miten sielun luonto käsitettiin, ja mitä varten. Se käyttää lähteinään myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan oppitekstejä sielusta, sekä näiden varhaisia käsikirjoituksia, ja historiatekstejä ja pyhimyselämäkertoja. Hanke syventää ymmärrystä varhaiskeskiaikaisen ajattelun konteksteista ja metodeista, ja osoittaa aikakauden paikan ihmismieltä koskevan länsimaisen ajattelun historiassa.

2019

2025